Rovasti Pekka Jyrkinen: Virvon varvon, tuoreeks' terveeks'

Minulla oli lapsuudenkodissamme kunniapaikalla vanha hopeariisalla ja kauniilla kiotakaapilla koristettu Kristus-ikoni. Ikonin edessä paloi lampukassa aina tuli, kun kuuntelimme sunnuntaisin radiosta ortodoksista jumalanpalvelusta. Tuohon ikoniin liittyy erityinen tarina. Isäni Väinö Jyrkinen oli juuri valmistunut 1940-luvun lopulla kansakoulunopettajaksi Itä-Suomen opettajaseminaarista ja sai ensimmäisen vakituisen virkansa Suonenjoelta.

Suonenjoelle oli sijoitettu toisen maailman sodan jälkeen lähes 2.000 evakkoa Impilahdelta. Heille piti rakentaa uusi maallinen ja hengellinen elämä. Isäni oli aktiivisesti mukana sekä kunnallispolitiikassa että tulevan uuden ortodoksisen seurakunnan kehitystyössä. 61 vuotta sitten vuonna 1957 valmistui oma rukoushuone, myöhemmin kirkko. Ennen sitä toimitettiin ortodoksisia jumalanpalveluksia mm. lyseon juhlasalissa.

Isäni oli menossa varhain palmusunnuntaiaamuna valmistelemaan jumalanpalveluspaikkaa ja törmäsi Kirkkolanniemen kadulla lyseon ja luterilaisen kirkon välissä paikkakunnan luterilaiseen kirkkoherraan Toivo Multaseen. Hän oli ennen sotia toiminut pappina Sortavalassa. Intuition ja johdatuksen saattelemana isäni vaistovaraisesti kädessään olevilla pajunoksilla virpoi kirkkoherran: ”Virvon varvon tuoreeks´ terveeks´, Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi. Jumala sinua siunatkoon”. Kirkkoherran poskipäille kirposi kyynel. Hän liikuttui syvästi ja kiitokseksi tästä erikoisesta ja mieliinpainuvasta kokemuksesta hän toi meille lapsuudenkotiimme lahjaksi pääsiäisenä tuon Kristus-ikonin.

Virpomisella on sekä raamatullinen että historiallinen ulottuvuus. Sen juuret löytyvät Jerusalemista viikkoa ennen pääsiäistä, jolloin Jeesus ratsasti aasin varsan selässä Jerusalemiin. Väkijoukko, joka tervehti Jeesusta, kantoi palmuja ja öljypuun oksia. Näillä molemmilla on oma symbolinen merkityksensä. Palmu on vertauskuva voitosta ja öljypuun oksa kuvaa rauhaa. Kun kuningas saapuu kaupunkiin, kuninkuus vaatii omansa. Se vaatii mattoa hänen jalkojensa alle, ylistyksen ja ilon ääniä, kunnian merkkejä. Niin miehet antavat päällysviittansa, naiset ylistyksensä, lapset äänensä, puut oksansa. Juutalaisten Messias tulee toteuttamaan tehtäväänsä.

Virpomisperinne levisi Palestiinasta Balkanin kautta Venäjälle, sieltä Karjalaan ja nykyiseen Suomeen. Meille on syntynyt maahamme myös uusi perinne, jossa yhdistyvät pakanallinen trulliperinne ja kristillinen virpominen.

Palmusunnuntai kuuluu ortodokseilla 12 suuren juhlan joukkoon. Sen karjalankielinen nimi on ”virboi”. Minulle henkilökohtaisesti tämän valoisan kevään juhlan muistot ovat erittäin mieluisia. Ne liittyvät ortodoksiseen kirkkoon ja lapsuuden sielunmaisemaan. Noin 50 vuotta sitten olin varmasti niitä ensimmäisiä virpojia Suonenjoella. Perinne toistui vuodesta toiseen.

Lauantai-illan vigiliassa tapahtuneen virpovitsojen siunaamisen jälkeen pajunoksat koristeltiin kotona Salme-äidin ohjauksessa ja palmusunnuntaina oli edessä muutamien tuttujen ja sukulaisten virpominen. Erityisen tärkeäksi koin joka vuosi suvun vanhimman, ukin siskon, Olga-tädin virpomisen. Se oli jonkinlainen henkinen yhdysside suvun perinteisiin, Karjalaan ja ortodoksisuuteen. Oli jännittävää kulkea aamuvarhain kylän poikki Pappilanpelolle virpomaan, muistella luettavaa lorua kirkollisen tervehdyksen muodossa ja vastaanottaa siitä pääsiäisenä palkkio. 

Pekka Jyrkinen
rovasti